Torstai

I have come to the conclusion that politics are too serious a matter to be left to the politicians.
- Charles De Gaulle

Angstasin oikeen kunnolla. En nyt muista mitä koulussa tapahtu, mutta kuitenki koulun jälkeen menin kotiin, mistä sitten hienoisella kiireellä Hesaan, käymään kirjastossa Kalliossa ja sitten pienessä paniikissa etin sitä ryhmäteatteria. Siellä sitten huomasin olevani tunnin ajoissa - oi sitä vitutuksen määrää... Kävelin sieltä sitten takasin Hakaniemeen ja menin Sokoksella käymään, keksin Jeminalle lahjan, mutta en vielä ostanu sitä. Mäkkärissä sen jälkeen käymään ku alko olemaan nälkä. Joku hieman narkkarin näkönen tyttö sitten yritti pölliä mun laukun siellä vessassa - surkea yritys suoraan sanottuna. Sitten sinne näytelmään, joka oli HUONO. En tykänny yhtään. Äiti kuitenki lupas, että joku tulee mut sitten hakemaan Jäken asemalta ku se näytelmä loppu niin myöhään, että en ehtiny Z-junaan. Mun kännykkä sitten kuoli ennen Hakaniemen toria, eli en nähny kello ja myöhästyin junasta 3 minuuttia. Olin ollu jo sitä ennen valmis itkemään. Siinä sitten aloin oikeesti itkemään. Seuraavan junan lähtöön oli yli puol tuntia ja kaikki paikat kiinni, joten en voinu edes käydä ostamassa mitään syötävää tai semmosta. Sitten ku vihdoin pääsin junaan yritin taasen, että josko puhelin toimis. No eipä tietenkään. Juoksin / kävelin itkien koko viiden kilsan matkan asemalta. Aivan yksinkertasen kamalaa. Pelkästään sen muistoki saa mut melkeen itkemään.

Tulin lopputulokseen, että se mun reaktioni tohon tapahtumaan oli jonkinsorttinen tapa purkaa monta kuukautta patoutunutta angstaamattomuutta. En nimittäin oikeesti ollu angstannu pitkään aikaan.